Herkullinen Porvoo
Kaikkien porvoolaisten herkkusuiden esikuva, kuvanveistäjä Ville Vallgren (1855-1940), on tänä vuonna saanut ihan oman kattauksensa keskelle jouluista vanhaa Porvoota, synnyinkaupunkiaan. Vanhan raatihuoneen suuressa salissa siirrytään ajassa vuoteen 1917. Ensimmäisen maailmansodan mukanaan tuomat pulavuodet ovat saaneet Villen tarttumaan kynään ja kirjoittamaan gastronomisen uskontunnustuksensa ”Ruokaa, juomaa ja hilpeitä herroja”. Kieltolaki (1919-1932) odottaa vielä tuloaan.
Ville on raatihuoneen saleissa hengessä mukana ja kehottaa nauttimaan Porvoon joulusta, hyvästä ruuasta ja juomasta, silmänruokaa unohtamatta – kauneuden ystävä kun on. Tämä hurmaava seuramies viihtyisi varmasti jouluisen Porvoon herkkuparatiisissa, sen loistavissa ravintoloissa ja kahviloissa. Yhtä jos toista lisuketta löytyisi myös hänen iloisiin illanviettoihinsa viehättävistä pikkuputiikeista ja runsailta joulumarkkinoilta.
Joulupöytä 1917 à la Ville Vallgren, Vanha raatihuone 30.11.2017-7.1.2018, www.porvoonmuseo.fi
Raatihuoneelle ja Holmin taloon on ilmainen sisäänpääsy 13.-30.12.2017.
Seuraavassa tarinassa haastattelemme Ville Vallgrenia:
Kuvanveistäjä Ville Vallgren, millaisia olivat Teidän lapsuuden joulunne?
Muistoissani joulut olivat iloisia juhlia, joita vietettiin suvun kanssa syöden ja leikkien. Lomaa koulunkäynnistä, joka minulle raukalle oli aina yhtä tuskaista, oli myös joulussa parhaita asioita.
Missä jouluja vietettiin?
Kerran muistan koko perheen olleen isoisän, piispa Ottelinin talossa, Kirkkotien varrella. Vieläkin kuulen kulkusten helinän, johon heräsin, kun aamukirkkoon tulijoiden reet ajoivat talon editse.
Meitä oli isoisän talossa kolmisenkymmentä serkusta, pitkämatkaisimmat tulivat Heinolasta asti aattoillan kello kahdeksaan mennessä.
Aikuiset joivat kahvia hienoista kullatuista kupeista ja lapset odottivat malttamattomina joulupukkia. Isossa salissa oli kaksi joulukuusta, ja isommat lapset saivat sytyttää kuusen kynttilät. Kuusien ympäri tanssittiin pianon säestäessä joululauluja. Kuusi oli koristettu viikunoin, rusinoin ja omenoin ja tietysti parhaimpana oli kuusen karamellit. Isoisä Ottelin istui tyytyväisenä nojatuolissaan katsellen lasten riemua.
Pelkäsikö pieni Wilhelm joulupukkia?
Eikös kaikki pikkulapset pelkää vieraita, varsinkin kun ne käyvät ainoastaan kerran vuodessa ja ovat sarvipäisiä ja pörröturkkisia. Juoksin äidin helmoihin turvaan, mutta kun pukki alkoi jakaa lahjoja, pelkokin unohtui.
Isoisä Ottelin luki lahjojen kortit, nimet ja runot. Lahjoja oli monta pärekorillista. Minä sain ainakin tinasotilaita ja keinuhevosen lahjaksi. Sain myös rakkaan isoisän valokuvan lahjaksi ja kävin kiittämässä häntä ja suutelin hänen kättänsä.
Sitten alettiin syödä ja samalla lausuttiin runoja. Koko suku nautti perinteisistä herkuista, joulupuurosta ja lipeäkalasta ja tortuista jälkiruoaksi. Hiukan kauhuissani menin kuitenkin nukkumaan, koska viimeiseksi ruuvattiin ikkunoiden luukut kiinni. Silloin tuli mieleeni kummitukset ja toivoin olevani omassa kodissani.
Entä Pariisissa asuessanne, juhlittiinko siellä joulua samalla tavalla?
Pariisin joulut kuluivat hyvien taiteilijaystävien kanssa. Tapaninpäiväjuhla vuonna 1881 oli yksi elämäni tärkeimpiä päiviä.
Juhlat järjestettiin Walter Runebergin ateljeessa, Skandinaavisen taiteilijaklubin merkeissä. Kaikki juhlijat olivat pukeutuneet naamiaisasuihin, minä olin sonnustautunut mustaihoiseksi, vaikka toiset väittivät minun muistuttavan Othelloa.
Minun tehtävänä oli olla krouvari ja valmistin toteja koko joukolle. Aina totiveden kiehuessa kävin tanssittamassa ihanaa ruotsitarta, Antoinette Råstrandia. Hänet olivat kauniiksi todenneet myös muut taiteilijatoverini ja muitakin tanssittajia hänellä oli.
Minä olin kuitenkin onnekkain ja umpirakastuneena pääsin vielä saatille, tosin esiliinojen kanssa, kun kaksi taiteilijatoveria oli mukana. Vaikka luulin olevani arka ja saamaton, mutta rakkaus antoi voimia. Niinpä yllätyksekseni kysyin neiti Rästrandilta: Te miellytätte minua, neiti. Menemmekö naimisiin?
Sepä oli nopeaa, mitä Antoinette vastasi?
Hän katsoi minua hölmistyneenä, mutta sovimme tapaamisen seuraavaksi päiväksi. Sekin ilta oli loistava, taas olivat esiliinat mukanamme, mutta saatiin kuitenkin sinunkaupat tehtyä.
Kuinka romanttista, mitä sitten tapahtui?
Seuraavaksi päiväksi, onnea aavistellen olin varannut ateljeeheni herkkuruokia, ostereita, hummereita ja leivoksia ja hedelmiä, velaksi ostettu tosin. Antoinette tulikin luokseni ja tarjoomukseni ja iso ateljeeni tekivät varmasti sellaisen vaikutuksen, että olin varakas. Minun täytyi korjata asia hänelle, olin vain köyhä, aloitteleva taitelija. Antoinette ei tästä säikähtänyt vaan tiedusteli innokkaana ja onnellisena, että menisimmekö me todellakin naimisiin, olinko tosissani kosinnassa. ”Totta hitossa”, oli vastaukseni ja niin olimme kihloissa.
Mikä onnellinen joululahja!
Tekstin on kirjoittanut Taila Groth ja se on julkaistu Porvoon JouluTaika-lehdessä vuonna 2012.
Mukaillen kirjoja:
- Ville Vallgren: ABC kirja – ABC bok
- Anne Lampinen: Kuvanveistäjä Ville Vallgrenin elämä