Kangas: Kuusenkerkkä ja kulkunen

Kangas: Kuusenkerkkä ja kulkunen

Minä tiedän, miten tärkeitä tarinat ovat. Siksi haluan kertoa sinulle omani. Haluan kertoani tarinani, joka juontaa juurensa monen monituisen vuodenkierron taakse. En halua, että tarinani peittyy unohduksen varjoon, kunnes kukaan ei muista, kuka sen kertoi tai kuinka se alun perin meni. Oletko valmis kuulemaan sen? Ja ennen kaikkea: oletko valmis uskomaan sen? 

Minä tiedän, että olen jo vanha. En enää kipaise tarkkailureittiä yhtä nopeasti kuin nuorempana. En ole enää yhtä ketterä kapuamaan aitojen yli kuin ennen. Näköni ja kuulonikin ovat jo heikentyneet, mutta muistini minulla on yhtä kirkas kuin Lapin kristalliset jääpuikot. Ihmismielellä on tapana unohtaa tapahtumat, kääntää asiat toisin, lisätä tarinoihin omiaan tai jättää jotain kertomatta. Mutta nyt minä, tämän tonttukunnan vanhin, kerron omani. Mutta vain sillä ehdolla, että sydämesi on valmis ottamaan sen vastaan. 

Kauan, kauan sitten, eräänä kipakan kuulaana pakkasyönä, Joulupukki lähetti meitä tonttujaan tarkkailutehtäviinsä. Minä olin silloin mukana ensimmäistä kertaa. Hän kertoi kullekin tehtävänsä ja alueensa ja varmisti, että meillä oli mukana kaikki tarvittava. Muistan, kuinka pakkanen nipisteli poskipäitäni ja kuura kirjoi kukkiaan nuoreen ja hentoiseen tontunpartaani. Mutta ennen kaikkea muistan, kuinka huolissani olin. Nuori mieleni vaelsi levottomana ja kuohuen kuin tunturipuro. Olin tarkastanut varusteeni moneen kertaan, varmistanut ohjeeni Joulupukilta ja mestaritontulta, mutta silti en saanut sielulleni rauhaa. Pelkäsin epäonnistumista ja eksymistä, mietin voimieni riittävyyttä ja nälkää.  Entä jos en olisi riittävän hyvä? Jos minua ei kelpuutettaisi tontuksi? 

Seisoessani Joulupukin edessä muun tonttujoukon kanssa, poskelleni vierähti suuri suolainen kyynel. Tunsin, kuinka se jäätyi poskelleni. Mutta hyvänen aika, Joulupukki sanoi lempeästi ja kumartui pyyhkimään poskilleni vierineet kyyneleet. – Mikä sinulla on? hän jatkoi rauhoittavaan sävyynsä ja kyykistyi eteeni pitäen kiinni olkapäistäni suurilla lämpimillä käsillään. Silloin sisäinen tunturipuroni ryöppysi valloilleen ja nyyhkyttäen kerroin pelkoni. Jos en osaa? Jos en pärjää? Jos teen virheen? Jos eksyn? Joulupukki kuunteli tarkkaavaisesti huoleni ja ojensi lopulta suuren puuvillaisen nenäliinan takkinsa taskusta. Niistähän nenäsi, Kuusenkerkkä, hän kehotti minua. Minä tartuin ojennettuun nenäliinaan, joka oli pikkuiseen tontun kokooni nähden kuin pöytäliina. Niistää töräytin nenäni niin, että Joulupukin porot nostivat valppaana päätään, Joulumuori avasi tuvan ikkunan ja tiedusteli, mistä oli kyse ja Tallitonttu Tappurainen kipitti Joulupukin luo ja kyseli, oliko joku hätänä. Silloin Joulupukin kasvoille levisi tyytyväinen hymy. Keksin ratkaisun! hän huudahti ja pyörähti kannoillaan. Joulupukki kiiruhti kohti tupaa punaiset nutunhelmat liehuen ja viipyi sisällä tovin. Me tontut hyppelimme pysyäksemme lämpimänä ja muutamat vanhimmat tontut arvuuttelivat kilvan, mitä Joulupukki oli keksinyt. Minä seisoin kaiken keskellä hämilläni ja mietin, miten Joulupukki voisi poistaa pelkoni ja huoleni ja miten ihmeessä nenän niistäminen oli ollut ratkaisu kaikkeen? 

Vihdoin tuvan ovi aukeni ja Joulupukki asteli ulos mukaan suuri tuohivakka. Kas näin, hän sanoi ja laski kantamuksensa narskuvalle pakkaslumelle. Hän kumartui ja poimi vakasta jotain. Joulupukki ojentautui täyteen pituuteensa ja nosti kätensä ylös. Tarkensin katseeni ja yritin saada selvää, mitä hän piteli kädessään. Samassa pakkasyössä kuului heleää kulkusen kilinää. – Kas tässä ratkaisu, Kuusenkerkkä, Joulupukki sanoi ja katsoi rohkaisevasti minuun. Ompelemme jokaisen tontun hiippalakkiin pienen kulkusen. Kun kuulet sen, tiedät että tonttujoukot ovat lähellä. Jos eksyt tai olet pulassa, kilistä omaa tiukuasi, niin joku kyllä rientää apuun. Mutta sittenhän ihmiset tietävät, missä liikumme! huudahti Naavaparta. Voimme joutua vaaraan! säesti joku joukon keskeltä. Voi teitä, sanoi Joulupukki hieman murheissaan. Eikö Joulun tärkein tarkoitus ole hyvä mieli? hän jatkoi tarkastellen pää kallellaan jokaista tonttua. Hieman noloina tonttujoukosta kuului mutinaa. Jos saamme Kuusenkerkän rohkaistua matkaan kulkusen kilinän turvaamana, niin eikö se olekin paras joululahja? hän jatkoi. Kyllä vain, sanoi tonttujoukko päitään nyökytellen. Lämmin turvallisuuden tunne valtasi mieleni ja tunsin, kuinka huolen raskas taakka väistyi sydämestäni.  

Ja mitä ihmisiin tulee, Joulupukki sanoi hieman surumielisesti. – Luulenpa, että suurin osa aikuisista ei tule edes kuulemaan kulkusen kilinää, valitettavasti. Mutta kysykääpä asiaa lapsilta! He kyllä kertovat nähneensä tontunjälkiä lumessa ja hiippalakin katoavan nurkan taakse.  Todennäköisesti he tulevat kuulemaan myös pienen tiu´un helinän. Ja siinä jos missä, on Joulun Taikaa! Joulupukki sanoi leveästi hymyillen. 

Niin lähdin ensimmäiselle tarkkailuretkelleni pohjoisen tähtitaivaan alla tiukujen kilinän saattelemana. Nyt, vuosien kokemuksen jälkeen voin todeta Joulupukin olleen oikeassa: suurin osa aikuisista ei edes kuule tiukujen helinää. Kuulo heikkenee vanhemmiten, voisi joku todeta. Totta, sanon minä, Kuusenkerkkä. Mutta tiukujen helinän kuuleminen vaatiikin sydäntä, ei korvia. 

 

Katja Kangas

Youtube video: https://www.youtube.com/watch?v=OPcTUrYJo3Q