Kaikkien niiden vuosisatojen aikana, mitä olen perheiden luona jouluaattona kiertänyt, on sattunut arvatenkin monenlaista kommellusta.
Joku niistä on ollut vähän harmillinen ja joku toinen taas huvittava tai jopa ratkiriemukas. Mutta on sekaan mahtunut monta herkkää hetkeäkin.
Yksi mieleenpainuvimmista sellaisista tapahtui sata vuotta sitten Porvoossa.
Kansalaissodassa haavoittuneella miehellä oli iso perhe. Vaimo ja viisi lasta. Kolme poikaa ja kaksi tytärtä. Vammojensa takia mies ei pystynyt enää täysipainoiseen työhön, eikä näin ollen kyennyt enää kunnolla huolehtimaan perheestään. Vaimon satunnaisten ompelutöiden avulla he yhdessä pystyivät hankkimaan hädin tuskin lapsille jokapäiväisen ruokansa. Joululahjoihin ei rahaa riittänyt ollenkaan. Sen tiesivät lapsetkin jo ennestään.
He eivät olleet läheskään ainoa kurjuudessa elävä perhe. Pukin muori oli selvillä asioista ja oli valmistanut oikein ison säkillisen värikkäitä koukkupäisiä karamellitankoja, joista jokaiselle varattomalle lapselle oli varattu omansa, että he saisivat edes yhden joululahjan ja voisivat ripustaa sen kuusen oksalle aattoillan koristukseksi.
Porvoolaisperheen nuorin oli poika Topias, joka oli hyvin vilkas ja aikaansaava. Tontut olivat raportoineet, että hän oli ollut vuoden aikana niin tuhma, että tänä vuonna ei hänelle voisi antaa muuta kuin risuja.
Muistan aina sen hetken, kun oli menossa sisään tuohon pieneen mökkiin. Vähän ennen ulko-ovea kilistin kelloa ja koputin muutaman kerran äänekkäästi, että perhe ehtisi asettua paikoilleen. Kun avasin oven, perhe istui penkillä rivissä lämpöä antavan hellan edessä ja hymyssä suin lauloivat heti kuuluvasti tervetuliaislaulun.
Pieni kangaspussi toisessa kädessä ja risukimppu toisessa istuin jakkaralle oven viereen laulua kuuntelemaan ja tahtia jalalla lyömään. Juteltuamme hetkisen matkan rasituksista ja Korvatunturin kuulumisista tuli lahjojen jakamisen aika. Vanhemmat lapset kävivät vuorotellen hakemassa karamellitankonsa ja kiittivät iloisina.
Kun viimein oli Topiaksen vuoro, ei minulla ollut jäljellä enää kuin risukimppu. Topias katseli sitä iso kyynel silmänsä alla ja kysyi, että onko hän oikeasti ollut noin tuhma. En ehtinyt sanoa mitään, kun muut sisarukset nousivat heti pystyyn ja olivat jyrkästi eri mieltä. He vuorotellen puolustivat äänekkäästi nuorinta veljeään ja sanoivat hänen vain olleen hitain porukassa ja sen takia hänet aina ehdittiin huomata, kun jotain yhteistä kepposta oli tekeillä. Kaikki kurittomuudet oli leimattu hänen syyksi, vaikka se ei ollut ollenkaan totta. Sisaruksista jokainen halusi antaa omasta karkkitangostaan osan Topiakselle, koska heidän mielestään he olivat kaikki yhtä syyllisiä.
Huomasin, kuinka vanhemmat katsoivat ylpeinä lapsiaan. Heidän perheessä ainakin haluttiin pitää toisten puolta ja oltiin valmiita uhrauksiin.
Seurattuani hetken aikaa lasten päättäväistä toimintaa tulin siihen tulokseen, että tontut olivat tainneet tehdä hätiköityjä päätöksiä. Onneksi muistin samalla, että taskussani oli vielä yksi sellainen karkkitanko, joita olin lapsille jakanut. Muori oli laittanut sen sinne matkaevääksi, koska hän epäili, että minulla olisi taas niin kiire, etten muuta ehtisi syömään. Kaivoin karkkitangon taskustani ja sanoin Topiakselle, että täällähän se sinun lahjasi olikin, olin vahingossa laittanut sen taskuuni.
Topias oli innoissaan. Hän hyppäsi riemuiten kaulaani ja rutisti oikein kunnolla. Sitten hän otti karkkitangon ja nuolaistuaan sitä onnellisena pari kertaa laittoi sen kuuseen muiden sisarusten karkkitankojen viereen, tunnelmaa luomaan.
Yhtäkkiä Topias kuitenkin vakavoitui ja tuli taas luokseni. Hän halusi tietää, mitä varten minulla sitten oli tuo risukimppu. Minä vain naurahdin kuuluvasti ja koitin sillä lailla saada lisää aikaa keksiä joku hyvä hätävale. Lopulta keksin sen.
Kerroin Topiaksen päätä silittäen, että risukimppu on aina mukana sitä varten, jos tulee lunta ja täytyy pyyhkiä sitä reessä pois lahjojen päältä tai porojen sarvista.
Topias hymyili tyytyväisenä ja meni sisarustensa viereen.
Läksiäisiksi he lauloivat vielä yhdessä vanhempiensa kanssa pari kaunista joululaulua, enkä muista montaa kertaa nähneeni niin kirkkaita silmiä kuin Topiaksella silloin.
Heikki Itänen