Kuuntelen eteisessä, kuinka kulkusten ääni loittonee ja hiipuu ulos pimeään. Pukki lähti ja meni menojaan. Rupean leikkimään nukella, jonka sain pukilta. Nuken nimi on nyt Hapsu.
Säikähdän kun kuulen eteisestä: – Kukkuu, kukkuu. Oven takaa se kuuluu, kukkuu uudelleen, se räpistelee tai oikeasti kolistelee. Siellä on iso käki. Nyt se koputtaa oveen. Kuka siellä?
Ovi aukeaa hitaasti. Sieltä rymistelee sisään naapurin setä. Honkkeli Aatu, seisoo jo ovensuussa paketti kädessään. Honkkeliksi häntä ei saa sanoa ääneen, varoitteli äiti minua kerran. Se on liikanimi. Hänellä on sellaiset holtittomat, pitkät ja laihat kintut. Polvet sojottavat toinen kaakkoon toinen länteen, siis mihin sattuu. Hän seisoo ja tuijottaa siinä hiljaa hymyssä suin kädessään paketti, häikäisevän kaunis paketti, iso ja päällystetty punaisenvihreällä paperilla. Vihdoin Aatu sanoo, että löysi sen tieltä.
– Se oli pudonnut varmaan joulupukilta teidän talon taakse. Huolimatonta touhua pukilta, onneksi siinä on sinun nimesi, Leena. Luepas itse. Eikös vaan. Tässä, toin sen oikeaan osoitteeseen, ettei poro aja vahingossa sen yli, jos sattuu kulkemaan tiellä.
Seison sedän edessä, minä en löydä sanoja, kunnes äiti avittaa: – Mites sanotaan?
– Kii…tos, saan hädin tuskin kakaistua. Päässä pyörii vain arvailut, mitä paketin sisältä löytyy ja onko setä pellesetä ihan tosissaan.
– Avataanko yhdessä vai haluatko avata myöhemmin? kujeilee ja pudottautuu lattialle. Pitkät koivet sojottavat sekaisin koukussa.
Istun viereen, työnnän nenäni miltei syliin ja seuraan tarkkaan hänen veppasevaa punertavaa partaansa. Naavaako? En uskalla koskea, miltä tuntuisi. Onko punaista naavaa olemassa, rusehtavaa ja vihreää on kyllä. Varmaan tietäisi, mutta…
Paperi rasahtaa, kun setä vetäisee kynnellään reunan auki.
– Ei, ei, se menee rikki, parahdan.
Silloin sormet lopettavat repimisen.
– No, säästetään paperi, otetaan nätisti talteen.
Sisältä paljastuu vielä värikkäämpi pahvilaatikko. Sekin kiiltää. Intoni avata laatikko kasvaa vastustamattomaksi. Katson sedän ruttuista naamaa kysyvästi. Joko saisin?
– Irrota vaan, vedä tuosta kulmasta, niin aukeaa hetkessä.
Teen kuten hän käskee. Se melkein rävähtää itsestään auki.
– Mikä, mikä se on? Kysymys myllää päässäni, mutta en ole ennen nähnyt tuollaista. Se on kauniimpi, kuin mikään ennen näkemäni esine. Toisin päin pyöreä ja toisin sukkulan muotoinen ja nappula toisessa päässä. Ja kun napsautan kapinetta sormella, se helähtää kuin peltiämpäri. Mitä sillä tehdään, minä en ymmärrä.
– Haluatko kokeilla?
En uskalla sanoa mitään, en saa sanoja ulos nyt. Kieleni on lähtenyt lipettiin tai muuten juminut. Setäkin virnistelee veikeästi. Minulle tulee hyvä mieli hymystä ja kurttunaamasta. Ei ainakaan pahan näköinen mutta ikivanha. Kurkkaan välillä isään ja äitiin päin.
Kokeillaanko tätä ja nostaa nappulasta. Se nousee kiemurrellen ylös.
– Tämä ei pure milloinkaan vaikka on villikissa.
Hän laskee villikon lattialle ja surauttaa nappulaa alas ja ylös monta kertaa ja päästää irti. Silloin se lähtee vimmatulla vauhdilla pitkin tupaa kiitämään. Innostun hyppimään Hapsu kainalossa sen perässä. Villikissa pyörii ympäriinsä, kunnes sen voima hiipuu yhteen nurkkaan.
Hauska setä järjestelee jalkansa vaikerrellen oikein päin, nousee ylös ja ottaa minut syliinsä ja minä riehaannun leikistä. – Kiva, kiva, anna minäkin kokeilen sitä, huudan.
– Pumpataan se vauhtiin ensin yhdessä. Sitten saat harjoitella yksin.
Hän pitää kättäni omassaan ja käskee minun ottaa nappulasta kiinni ja me painamme ylös ja alas. Päästän kohta nupista irti. Silloin se hyrrä kiitää kuin kevätvasikka laitumelle. Minä vahdin perässä, ettei se pääse karkaamaan ovesta.
Pyörin Hapsu Aatun kanssa kuusen ympärillä ja laulamme yhdessä kiitokset joulupukille.
– Joulupukki, joulupukki, valkoparta… Isikin mörisee mukana ja äiti pyörii kintereillä ja huokaisee:
– Nyt kaikki joulupuurolle
Anja Rusinen