Råback: Joulupukki, GSM 050 0011035 

Råback: Joulupukki, GSM 050 0011035 

Jonna puistaa taas päätään baaripöydän toisella puolella istuvalle Robinille, joka katsoo häntä silmät  sympatiaa tuikkien. Käsissään Jonna pitelee kuluneennäköistä, mustakantista vihkoa. Hän kääntelee sitä kuin jotain hellyyttä tarvitsevaa. Jonna avaa suunsa sanoakseen jotain, muuttaa mielensä, ja hetken kuluttua mutisee: ”Niin moni asia muuttui, kun mummi kuoli. Pienetkin asiat. Totuin jo ajatukseen siitä, että meidän joulupukin yhteystiedot olivat yksi niistä salaisuuksista, jotka hän vei mennessään.” 

Robin hymyilee ja nyökkää kohti vihkoa. Mun mielestä se, että löysit isoäitisi osoitekirjan on merkki. Hyvä merkki.” Robin nojautuu pöydän ylle. ”Ehkä siitä miehestä olisi hauskaa kuulla sun joulumuistoja. Ja etkö halua tietää, kuka teidän pukki oli?” 

”Haluan ja en”, Jonna sanoo hymyillen surullisesti. ”En halua, että taika särkyy. Sitä paitsi, kuka se ikinä olikin, on varmaan jo kuollut.” 

Robin toteaa osittain huvittuneena, että hänen mielestään on kyllin taianomaista, että suomalaisten mummojen osoitekirjoista ylipäänsä löytyy J:n kohdalta ”Joulupukki” ja sen rinnalta ihan tavallinen ”GSM”-numero. Jonna alkaa, taas kerran, kertoa Robinille lapsuuden jouluaatoista. Muistelu alkaa joka kerta samoin sanoin: ”Meidän joulupukilla oli ruskea parta ja violetit, laikukkaat trikoohousut…” 

* 

Jonnan selostus tuo räikyvät trikoot mieleeni ja virnistän kaljatuopin pohjalle. Olin aina pitänyt niistä pöksyistä, ja oli sääli, ettei kovin moni muu kuvitellut minua niihin. Lasken tyhjän tuopin baaritiskille, pyyhkäisen kostean käteni porontaljaliiviäni vasten ja vinkkaan baarin takana seisovalle Samille. ”Miten olisi toinen? Näin joulun alla?” 

Sami hätkähtää, katsoo hymyileviin kasvoihini kulmat kurtussa kuin yrittäen ymmärtää, miksi oli tarjonnut ensimmäisen kaljan ilmaiseksi. ”E-ei, Niko”, hän saa sanotuksi. ”Tässä pitää tehdä tiliäkin.” 

”Selvä!” sanon iloisesti, heilautan kättä Samille hyvästiksi ja kävelen baarin ovelle. Jonnan katse viipyy hetken liivilläni. 

Samin tunnollisuus on hyvä muistutus Tunturilla odottavasta työmäärästä. Baarin ovesta astuessani tila muuttuu toimistokseni. Vaihdan samalla nuorikasvoisesta nuutista vanhempaan pukkiin ja harmaaseen villatakkiin. Astelen työpöydälleni, minne olen jättänyt sekä läppärin että pergamenttirullan auki M:n kohdalta. Vanhasta tottumuksesta pienten helsinkiläisten nimet, käytös ja toiveet alkavat liukua mieleni läpi: Masud Matias Matilda Matti … 

Työskennellessäni osa ajatuksistani aikailee Samin baarissa. Samia olin nähnyt viime jouluina; hänen Miljansa täyttäisi viikon päästä kuusi. Robinia – englantilainen kun oli – en ollut koskaan töissä tavannut, mutta kerran olin ollut vähällä törmätä hänen isäänsä tämän hiipiessä keittiöön hoitelemaan minulle jätetyn hedelmäpiiraan ja ginin. Hmph. Jonnan perheen luona olin käynyt viimeksi yksitoista vuotta sitten.  

Katseeni viipyy hetken ikkunalla seisovassa talvisessa pimeydessä. Hiljattain pysähdyin usein sen tyhjyyden äärelle. Ajattelen, että vuodet kääntyvät nykyään nopeammin. Viime vuosina pimeyden tiheys oli kasvanut. Tunturi tuntui yhä syrjäisemmältä. Zachriksen kuvaama kaukaisuus ja pohjoisuus olivat määrittelemättömämpiä ja kolkompia. 

Muistin tietenkin myös Jonnan mummin, osoitekirjaa pitäneen Annikin. Annikin lapsuudessa pukkiuskomukset olivat toista maata. Talvisodan jouluna minun oli vietävä Annikille risuja – kateellinen, tuittupäinen kuopus oli näet sytyttänyt isosiskojen kauniit, tylyn onnistuneet tuomaanristit palamaan…! Hymähdän partaani.  

Neljä vuotta sitten aika oli vienyt Annikin, niin kuin se lopulta vei kaikki tuntemani lapset, ja Annikin jälkeläisten joulunvietto oli mennyt haparoinniksi. Tiesin totta kai sen kaikuvan, uppoavan tyhjyyden, jonka Annikki jätti jälkeensä ja joka puri erityisen kovaa jouluina. Tiesin sen, sillä sen tyhjyyden kaivoi lähimmäisiinsä moni lähtevä kuolevainen. Olin nähnyt sen monesti. Poissaoloa, joka oli paksua kuin kaukaisin hanki. Niin kuin kaikille sureville, olin toivonut, että olisin voinut antaa Annikin perheelle jotain: hyvän kesäpäivän, hauskan jouluaaton, uuden seikkailun tai edes jotain sellaista vähäpätöistä, mitä Tunturilla valmistettiin, mutta he olivat ulottumattomissani. Minä en voinut tehdä heidän todellisuuttaan – olinhan vain sitä, mitä he kuvittelivat. Viime vuodet Annikin perhe oli muistanut, mutta ei kuvitellut minua. 

Näppäilen pajalle toteutettavat videopelitilaukset. Ennen kuin katseeni palaa seuraavaan sähköiseen pukinkirjeeseen, se viipyilee taas ikkunan pimeydessä. Tunnistan siinä samaa kaikuvuutta kuin kuolevaisissa. Olin toki täysin tietoinen siitä, että vaikka aika minulle venyi, soljui ja kutistui tarpeitteni mukaan, en enää työllistynyt kuten ennen. Muutos ei herättänyt minussa minkäänlaisia vahvoja tunteita—olemassaoloni oli aina ollut muuttumista, olin ollut pyhimys ja paholainen, olin pukeutunut sarviin ja tuohinaamariin, juonut kotikaljaa ja kokista. Kaiku olisi vain yksi monista olemisistani. Joskus sitten. Ehkä pian. 

Tiiraan seuraavaan kirjeen ”RaKas JouLuPukki!”-tervehdystä silmälasieni takaa, kun tuttuun tapaan tunnen mielikuvan asettuvan minuun. Katson syliini ja tunnistan jaloissani Annikin perheen luona käyttämäni violetit trikoot. Huvitus tutisee partani alla. Ei liian pian. Ei tänään. 

Sitten trikoiden taskussa alkaa päristä kännykkä, jonka kaivan esiin – se on vanha punainen 5110, kuvitelma on riemukkaan tarkka – ja näytössä vilkkuu soitto, johon vastaan. 

”Onko tämä, öh, joulupukki?” Jonnan ääni on käheä, mutta siitä kuuluu myös nolo virnistys. 

”Minäpä juuri,” hymähdän. ”Siellä taitaa soitella Annikin tyttärentytär?” Hymyilen ruskeaan partaani ja kuuntelen, kuinka hämmästys paisuu puhelun toisessa päässä. 

Jenni Råback