Tuntematon Sotilas elokuva 2017, kuva Tommi Hynynen

Tuntematon sotilas

Hienojen miesten ja hienojen maisemien elokuva

Tästä elokuvasta tulee Se Tunne. Kun astuu elokuvateatterin pimeästä takaisin kadulle, näkee kaiken uusin silmin. Kirkkaat valot, popkornit ja elämän äänet tuntuvat epätodellisilta, ainakin ohikiitävän hetken.

On ehkä paradoksi, mutta Tuntematon sotilas, sotaelokuva, on kaunis. Se alkaa ja loppuu lähes runolliseen kuvaan: sukellukseen myyttisen suomalaisuuden alkulähteille, viattomuuden aikaan, lapsuuden kesiin, tuhansiin järviin. Tämä antaa elokuvalle raamit. Niiden nimi on inhimillisyys ja niihin kaikki vertautuu.

Elokuvan henki nousee maisemasta: laajoista metsistä, usvaisista soista, tähtitaivaasta. Siinä on Suomenmaa, siinä on suuruus. Kamera taltioi upeasti maisemat ja yksityiskohdat, huomaa tuhon keskeltä nousevan perhosen tai sammalta taittavan pienen madon.

Kaikki tämä toistaa elokuvan ideaa: inhimillisyyttä, pienessä ja suuressa. Koko elokuva hengittää sitä.

Sillä Aku Louhimiehen Tuntematon on ennen kaikkea elokuva ihmisyydestä. Jos aiemmat Tuntematon- filmatisoinnit nostivat esiin kansallistunteen tai pasifismin, nyt nousee esiin inhimillisyys ja se, miten yksittäinen ihminen sodan kokee. Ja siinä mennään iholle ja allekin.

Elokuva ei kerro sodasta vaan ihmisistä sodassa. Kotirintama näkyy vähän kliseisinäkin väläyksinä, suurista linjoista ei puhuta. Nyt kuljetaan korpitaipaleilla ja metsäpoluilla, katsotaan sotaa yksittäisen sotilaan silmien läpi. Ja niissä näkyy myös pelkoa, epäröintiä, epätietoisuutta ja kauhuakin.

Radiohaastattelussa käsikirjoittaja Jari Olavi Rantala sanoo, ettei Väinö Linnakaan kirjoittanut sodasta, vaan ihmisistä sodassa.

Tuntematon sotilas onkin hienojen miesten ja hienojen maisemien elokuva.

Laajasta henkilökaartista esiin nousevat etenkin Koskela (Jussi Vatanen), Rokka (Eero Aho), Kariluoto (Johannes Holopainen) ja Hietanen (Aku Hirviniemi), joissa nähdään hienot roolisuoritukset. Koskelan vähäeleinen, upea hahmo nousee koko sodan kuvaksi.

Lupsakka Rokka osoittautuu kylmähermoiseksi ampujaksi. Kirkasotsaisesta Kariluodosta kasvaa rohkea johtaja, spontaanista Hietasesta omanlaisensa sankari.

Viattomista, luottavaisista nuorista miehistä tulee kaiken nähneitä, illuusiottomia, vähän sankareitakin. Sota jatkuu ja jatkuu. On lisää hyökkäyksiä, lisää menetyksiä, lisää korpitaivalta. Idealismi vaihtuu sotaväsymykseksi, toivo epätoivoksi.

Mutta kun Rokka kantaa haavoittuneen ystävänsä joen yli, kun sokeutunut Hietanen ojentaa keskellä tuhoa kätensä toiselle haavoittuneelle ja vannoo ettei jätä tätä, kun Koskela päättää heittää konekiväärit heitetään lampeen jotta olisi käsiä haavoittuneita kantamaan, tietää, että tallella on vielä se yksi tärkeä, tähän päivään kantava. Inhimillisyys.

Kirjoittajan isoisä kaatui heinäkuussa 1944 Ravansaarella, 27-vuotiaana.

Teksti: Leena-Kaisa Laakso

Kuva: Tommi Hynynen, Elokuvaosakeyhtiö Suomi 2017

Elokuvien joulu Porvoossa, ks näytökset: Bio Rex Porvoo