Susanna Pälviä "Hauras onni" Porvoon Taidehalli

Suurten kysymysten äärellä

Kaisu Häkkänen & Susanna Pälviä, Porvoon Taidehalli/Taidetehdas 2. – 23.12.2016

Mitä meistä jää elämään, mikä jatkuu, kun aika jättää? Mitä jää jäljelle, kun liike häviää?
Kun seison keskellä Taidehallin näyttelytilaa Kaisu Häkkäsen ja Susanna Pälviän teosten äärellä, olo on jossain määrin surullinen. Tiedän jo, että Susanna Pälviä käsittelee installaatioissaan surua ja muutama vuosi sitten iäkkäänä kuolleen isänsä elämää ja omaa suhdettaan häneen. Tiedän myös, että Kaisu Häkkänen käsittelee valokuvissaan ulkopuolisuutta. Olen alakuloisten teemojen ympäröimä. Alakulon pystyy aistimaan teoksista, vaikkei teosten taustoista ja tekijöiden ajatuksista etukäteen tietäisikään. Tämä näyttely edellyttää pysähtymistä, vähän samaan tapaan kuin Häkkäsen kameratyöskentely: ilman laukaisijaa pitkällä valotusajalla.

Kaisu Häkkänen ja Susanna Pälviä Porvoon Taidehalli

Katoavaisuuden jälkiä

Suru ja ulkopuolisuus ovat ihmisyyttä, oli joulu tai ei. Ihan kaiken ei siis tarvitse mennä jouluteemalla joulukuussa. Taidehallin näyttelyssäkään ei Susanna Pälviän kahta katosta roikkuvaa teosta ole tehty jouluisiksi himmeleiksi, vaikka nämä installaatiot onkin toteutettu himmelitekniikalla.

Teokset Perheetön ja Hauras onni toimivat varjoineen meditatiivisesti. Lasikuitusauvoista valmistettu Perheetön on ”yksinäinen musta” hallin nurkassa. Sen pyörivä liike luo valon alla betonilattiaan omaa vaihtuvaa kuviotaan kuin karttapalloa tai astronomisia askelmerkkejä. Jokin mielleyhtymä herää minussa Leonardo Da Vincin piirroksiin.

Susanna Pälviä ja teos Perheetön, Porvoon Taidehalli

Susanna Pälviä ja teos Perheetön.

Susanna Pälviä kertoo, että Perheetön on irtautunut hänen aiemmin tekemästään suuremmasta teoksesta.

  • Tämä näyttely on suruprojekti, jota olen käynyt isäni kuoleman jälkeen. Olen pohtinut paljon perheen dynamiikkaa ja sitä, kuinka perheen sisälläkin voi olla irrallinen.

Vastakkaisessa päädyssä on oljesta tehty installaatio, joka on kuin rykelmä pilviä. Varjot piirtyvät seinälle hentoina kuin lumihiutaleet, jotka voivat sulaa näkymättömiin millä hetkellä tahansa, viimeistään, kun valo sammuu. Jääkö meistä kuoleman jälkeen jäljelle muuta kuin varjo, joka on ainaisesti herkkä kaikelle muutokselle? Hauras onni muistuttaa meitä iloitsemaan niistä pienistäkin asioista, joita elämässämme juuri nyt on.

Susanna Pälviä "Hauras onni" Porvoon Taidehalli

Susanna Pälviä: Hauras onni, 2016, olki, valo, varjot.

Keskellä näyttelytilaa on nojatuoli ja kiikarit. Molemmat ovat Susanna Pälviän isän jäämistöä. Nojatuolin Susanna Pälviä on maalannut mustaksi. Musta on myös isän kalsareista ja sukista tehty epämuotoinen katosta roikkuva möhkäle. Se on juuri sellainen surujen säkki, jonne voi kuvitellakin sulloseensa ja siivonneensa ”Kaikki maailman murheet”, arjesta löytyneet, luotaantyöntävätkin ja liian likeisesti konkreettiset muistot. Likapyykin, vaietut asiat?

  • Teos kuvastaa omaakin kädettömyyttäni, kyvyttömyyttä auttaa isääni hänen ahdistuksessaan. Isäni ei purkanut omia tunteitaan, häntä ei autettu, emmekä me juurikaan keskustelleet. Hän oli jotenkin ulkopuolella. Hän oli sota-ajan sukupolvea, syntynyt 1923. Nuorena poikana hän halusi lähteä vapaaehtoisena Saksaan, sai äitinsä allekirjoittamaan luvan ja kävi Kaukasuksella asti. Myöhemmin se on ollut häpeä, josta ei ole voinut puhua, Susanna Pälviä taustoittaa.

[Taustatietoa: ”Suomesta Waffen-SS:ään lähetettiin noin 1 400 sotilasta…Saksa halusi sitoa Suomen vaikutuspiiriinsä jo ennen Neuvostoliittoon kesällä 1941 aloittamaansa hyökkäystä. Siksi se ehdotti suomalaisten vapaaehtoisjoukkoa…Tärkein syy suomalaisten Waffen-SS-joukkoihin värväytymiselle oli talvisodan trauma. Hallituskin vakuutti, että aivan sama millä rintamalla taisteltiin, kunhan taisteltiin Suomen itsenäisyyden puolesta ja Neuvostoliittoa vastaan.” Kouvolan Sanomat 13.10.2016, artikkeli, jossa kerrotaan SS-joukoissa taistelleista suomalaisista]

Palataan vielä isän metsästyskiikareihin. Niillä voi tarkentaa katsetta kohti seinällä olevia vanhoja valokuvia, joissa on otoksia ajalta ennen Susanna-tyttären syntymää (1964).

  • Isäni menetti oman isänsä 2-vuotiaana. Isoveljen vaikutus ja nuoren pojan seikkailumieli saivat hänet innostumaan Saksaan lähdöstä monien muiden kanssa. Kuvista näkee, että takaisin kotiin palasi muuttunut nuori mies. Todellisuus oli ollut jotain muuta ja se jätti häneen jäljet.

Susanna Pälviä mainitsee, että hän on teoksellaan koettanut luoda käsitystä siitä, mistä mies, jota hän kutsuu isäksi, oli tulossa. Teos valokuvineen on hänen tulkintansa eikä hän lopultakaan voi tietää, mitä isä oli sisimmässään ajatellut.

Susanna Pälviä asuu ja työskentelee Mäntyharjun Mynttilän kylässä, työhuoneenaan Mynttilän vanha asema. Hän on valmistunut kuvataiteilijaksi vuonna 2000 (Enschede Academy of Art and Design, Hollanti).

Kysymyksiä läsnäolosta

Kaisu Häkkäsen neulankärkikameralla ottamissa valokuvissa on ahdistavaa epätoden tuntua. Rakennukset, tiet, metsät ja maisemat ovat aitoja ja ymmärrettävästi olemassa olevia sellaisinaan, mutta ihmiselämästä ei näy elävää merkkiä. Se hämmentää erityisesti kaupunkimaisemissa, joihin itsensä kuvitellen jää täysin yksin.

Häkkänen kertoo tehneensä kameran itse.

  • Neulankärkikamera on kameran esiaste, puulaatikko, jossa on halkaisijaltaan 0,4 millimetrin reikä. Siinä ei ole laukaisinta, vaan avaan vain suojan reiän edestä. Teen kuvaa valotusajalla, joka voi olla neljästä minuutista tuntiin. Kun valotusaika on pitkä, kuvaan ei tallennu mitään toiminnallista, vaikka ihmisiä ja autoja kulkee kuva-alueella. Lyhyt valotusaikahan pysäyttää valokuvissa liikkeen, taiteilija selventää.
Kaisu Häkkänen ja teoksia sarjasta Maan päällä ja taivaassa. Porvoon Taidehalli.

Kaisu Häkkänen ja valokuvateoksia sarjasta Maan päällä ja taivaassa.

Tapahtumattomuus kertoo ulkopuolisuudesta ilman, että taiteilijan täytyisi kuvata henkilöä ja tehdä näin tästä kuvan henkilöstä objektia. Nyt ulkopuolisuus on tunne katsojassa itsessään, ilman tulkkia. Se toimii koskettavasti, mutta ainakin minuun myös pelon häivähdyksin. Aivan kuin katselisi painajaismaisemaa – ehkä mielenperukoilla syttyy muistikuvia synkistä elokuvista? Metsäkuvissa valo luo lähes psykedeelistä tunnelmaa. Huomaan lämmönkaipuuta, kaipuuta väreihin. Ei ole minun metsäni täällä.

  • Kaikki tulkinnat ovat oikein, kun kukaan ei tulkkaa välissä. Mielenkiintoista on, kuinka rakennetussa ympäristössä toiminnallisuus katoaa kuvista kokonaan, mutta luontokuvissa on kuitenkin dynamiikkaa. Tämä ristiriita kiinnostaa minua, Häkkänen sanoo.

Hän haluaa esittää kuvillaan kysymyksiä läsnäolosta ja yhteydestä toisiin. Ne ovat hyviä kysymyksiä, ja vaikka vastauksia voi etsiä omin päin, omia tunteitaan kuvia katsellessa tulkiten, kysymykset kuitenkin herättävät myös halun keskusteluun. Mitä kenties joku toinen näyttelyssä kävijä kuvien äärellä ajattelee?

Kaisu Häkkänen (1974)  asuu ja työskentelee Ruokolahdella Itä-Suomessa. Hän on opiskellut kuvataiteilijaksi Academie Minervassa Hollannissa. Porvoon Taidehallissa on esillä pigmenttiteoksia sarjasta Maan päällä ja taivaassa, jota on kuvattu vuosina 2015-2016 Pohjois-Norjassa ja eri puolilla Suomea. www.kaisuhakkanen.fi

Teksti: Tuula Lukić,  Kuvat: Sara Lukić

Taidehalli: ti-pe 10-18, la-su 11-16.
JOULU: pe 23.12. 10-14, la-ma 24.-26.12. suljettu, ti-pe 27.-30. 10-18, la 31.12. 11-16.

Porvoon Taidetehdas, Läntinen Aleksanterinkatu 1, 06100 Porvoo, puh. 010 231 8200.

Galleria Kulmassa on Porvoon Taiteilijaseuran vuosinäyttely 2.12.2016 – 8.1.2017.
Antti H Raatikainen Galleria Kulma

Antti H Raatikainen on yksi neljästätoista taiteilijasta, joiden teoksia on esillä Galleria Kulmassa.

Ravintola Vitriinin seinillä on esillä Paula Salmelan ja Nelli Nion töitä 23.12.2016 asti.

Taidehalli, Porvoo

Taidetehtaan tapahtumat ja näyttelyt