Weiste Oy pienet joulukuuset

Ikivihreä tarina

Kun joulukuusen juurille lähtee, huomaa pian olevansa keskellä ikivihreää tarinaa. Kertomusta ei edes kannata aloittaa ”jo muinaisista roomalaisista”, vaan on mentävä vielä kauemmas aina luomistapahtumiin asti. Joulukuusi on nimittäin perinteiden jatkumossa osa ikiaikaista kertomusta myyttisestä elämänpuusta.

Nykyisin tuntemamme joulukuusen alkukoti on Keski-Euroopassa. Vuodelta 1419 on löytynyt tieto Elsassista, jossa leipurikisällit olivat joulun kunniaksi koristaneet puun omenoilla, päärynöillä, öyläteillä, piparkakuilla ja värjätyillä pähkinöillä.

Tunnettu on myös tarina Martti Lutherista, joka oli yöllä kulkiessaan nähnyt tähtien tuikkivan kuusien oksilla sysimustaa taivasta vasten. Kotiin tullessaan hän kaatoi pienen kuusen ja koristeli sen kynttilöillä kiitokseksi siitä, että Jumala oli johdattanut hänet turvallisesti kotiin.
Joulukuusen yleistyminen sai alkunsa juuri protestanttisesta Pohjois-Saksasta 1500-luvulla.

Joulukuusi Porvoon kaupungintalon edustalla

Joulukuusi Porvoon kaupungintalon edustalla.

Ensimmäisiä mainintoja joulukuusista Suomessa on 1800-luvun alusta, jolloin muun muassa Zacharias Topelius kuvaili päiväkirjassaan joulunviettoa kotikaupungissaan Uusikaarlepyyssä. Myöhemmin juuri Topeliuksen lämminhenkisten kertomusten sanotaan muokanneen suomalaista joulukuvastoa kuusineen, lauluineen ja lahjoineen.

Artikkeli on lyhennelmä JouluTaika-lehdestä vuodelta 2013, kirjoittaja Tuula Lukic.
Lähteet: Kaisa Koivisto, Hannele Nyman, Marjo-Riitta Saloniemi: Joulupuu on rakennettu. Tammi 2009. Joulu Kultainen. Toim. Sirpa Karjalainen. Weilin&Göös 1997.

IKIVIHREÄ TARINA

Kauan, kauan sitten eräänä talvena Pohjolassa, kun linnut valmistautuivat lähtöön lämpimämmille seuduille, vahingoitti pieni punertavarintainen peippo siipensä ja jäi jälkeen muista. Ilma kylmeni nopeasti ja sankka lumisade pakotti pikkulinnun laskeutumaan vieraaseen metsään.

Kylmissään ja nälkäisenä peippo pyysi metsän puilta, että se saisi asettua näiden oksien suojiin. Puut eivät kuitenkaan olleet ystävällisiä. Koivu oli ylpeä kauneudestaan ja se nyrpisteli ylimielisesti peipon pyynnöille. Se ei halunnut nuhjuista kulkuria pilaamaan valkoista varttaan. Myös jyhkeä tammi oli haluton auttamaan, koska se pelkäsi, että pikkulintu viihtyisi sen oksilla niin hyvin, että jäisi kevääseen asti ja söisi kaikki terhot. Jopa paju, joka muuten vaikutti lempeältä, kieltäytyi ensin edes puhumasta vieraalle, mutta selitti lopulta, että sen tehtävä oli pitää huolta ainoastaan kotimetsän omista linnuista.

Siipirikko peippo oli suruissaan. Se yritti lentää eteenpäin, mutta siipi ei kantanut kauas ja se putosi kuusen juurelle. Kuusi kysyi ihmeissään, miksi peippo sinnitteli yhä pohjoisessa. Kuultuaan linnun murheet, kuusi halusi heti tarjota sille tuuheimman, pehmeimmän ja lämpimimmän oksan asuttavaksi. Pikkulintu oli iloinen saatuaan apua, mutta hämmästyi vielä enemmän, kun myös viereinen suuri, vahva mänty tarjoutui suojaamaan sekä kuusipuuta että peippoa kylmältä pohjoistuulelta koko pitkän talven. Hentoinen katajakin kuiskutti, että pikkulintu saisi syödä marjoja sen oksilta aina nälän tullen. Niin peippo asui havupuiden huomassa, kunnes sen siipi parani ja se jaksoi taas jatkaa matkaansa lämpimään.

Sinä talvena Pakkasherra, joka piti silmällä kaikkea, mitä luonnossa tapahtui, antoi pohjoistuulelle käskyn, ettei se saa tiputtaa yhtäkään havua kuusen, männyn ja katajan oksilta, koska nämä olivat olleet pikkulinnulle niin ystävällisiä. Sen sijaan muiden puiden oksilla tuuli saisi tuivertaa mielensä kyllyydestä. Siitä lähtien pohjoistuuli on erityisesti leikitellyt koivun, tammen ja pajun oksilla ja puhaltanut ne talvisin aivan paljaiksi niin, ettei niillä ole mitään suojaa lumelta ja rännältä, kun taas kuusi, mänty ja kataja saavat kukoistaa ympäri vuoden ja siksi niitä myös kutsutaan ikivihreiksi.

Julkaistu JouluTaika-lehdessä 2011, perustuu englantilaiseen kansantarinaan.